Laji.fi | Tietoja foorumista | Käyttöehdot | Yksityisyys | Keskustelusuosituksia

Maitiaiskehrääjäkopula


#1

Maitiaiskehrääjäkopula

Vastakuoriutunut maitiaiskehrääjän koiras istuu levollisena heinänkorrella, kunnes ampaisee liikkeelle kuin raketti. Se ei välttämättä tarvitse auringonpaistetta aktivoituakseen. KUVA: Ilari Lehtonen

Häät ovat kehrääjäperhosten elämän ainoana tarkoituksena, ja häitä varten on niillä ihmeteltävät edellytykset. Matkasta, pimeästä ja esteistä huolimatta koiras voi löytää toivottunsa, mutta etsiskelemiseen ja huvitteluun se voi käyttää vain muutaman tunnin kahtena tai kolmena iltana. Jollei se sinä aikana ole mitään hyötynyt, on kaikki lopussa, sillä sen tarkka kompassi joutuu epäkuntoon ja loistava johtotähti sammuu. Mitäpä enää kauemmin eläisikään! Välinpitämättömänä se vetäytyy johonkin sopukkaan ja nukkuu siellä viimeistä untansa haaveilujen ja vastoinkäymisten päätyttyä.
– Ranskalainen hyönteistutkija Jean-Henri Fabre (1823–1915)

Lokakuun kalsea aurinko lämmittää Hankoniemen Tvärminnen risteystä. Pilvenhahtuvaakaan ei näy. Metsän yllä huopailee hiirihaukka, ja läheisen talon pihalla räksyttää koira. Hepokatit ovat edelleen vireessä, samoin ukonkorennot. Koko päiväksi on luvattu aurinkoista, mikä on unelmasää Lemonia dumin, maitiaiskehrääjän, bongaamiselle. Maitiaiskehrääjä kruunaa perhoskauden, sitä ei näe milloinkaan muulloin kuin myöhäissyksyllä.
Olen huomannut, että tähän aikaan vuodesta säätiedottajat eivät kovin rikastuisi, jos olisivat tulosvastuullisia ennusteistaan. Aurinko voi luikahtaa puolenpäivän aikaan pilveen, vaikka koko päiväksi olisi luvattu seesteistä.
Nyt ollaan jo kuun puolivälissä, vaikka Hyönteistietokannan mukaan maitiaiskehrääjää olisi joskus havaittu paljon jo syyskuun lopussa. Olen matkustanut tänne julkisilla, ensin junalla Helsingistä Karjaan kautta Lappohjaan ja sieltä Tvärminneen – taksilla. Ei ihan ilmaista kyytiä, mutta kuten tosiharrastaja tietää, hyvän lajin arvoa ei euroissa mitata.
Paikka on puoliavoin. Vanhan Hangontien toisella puolen alkaa Natura-alue. Vasemmalla levittäytyy pitkä niitty, joka päättyy kalliokumpareeseen. Oikealla alkavan Juhani Ahon tien vieressä on pieni mäntymetsäniitty, jolla kasvaa villiintynyttä syreeniä sekä dumin ravintokasvia, sarjakeltanoa. Tien vieressä on kyltit, joissa kerrotaan maitiaiskehrääjästä ja ketosiilikkäästä Hyphoraia aulica.
Riittäisi, että saisin yhden hedelmöityneen maitiaiskehrääjänaaraan. Munittaisin sen ja kasvattaisin toukat. Kotelot pitäisi pitää ehdottomasti ulkona, muuten kotelot eivät kuoriutuisi. Mutta vaikka kuoriutuisivatkin, perhoset jäisivät ruttusiipisiksi, ellei koteloastiassa olisi verkkokattoa tai taipuvia heiniä, joista ne pääsisivät roikkumaan ja siipiään kuivattamaan. Vaan eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa!
Ensimmäinen maitiaiskehrääjä näkyy noin puoli yhden aikaan. Tunnistan sen heti, vaikken ole koskaan aiemmin lennossa nähnyt. Harmaanoranssi perhonen poukkoilee aukion toisessa laidassa parin metrin korkeudessa uskomatonta vauhtia ja katoaa metsänreunan taakse. Puristan haavinvartta ja terästän tähyilyäni. Kuulemma maitiaiskehrääjiä olisi tästä risteyksestä löydetty heinänkorsilta istumasta. Ja jopa sähköpylväiltä ja männynrungoilta. Mutta ei näy tällä kertaa olevan, vaikka suurennuslasilla katsoisi. Tai sitten, arvelen, ne ovat juuri pyrähtäneet lentoon.
Tosiaan, koiraita alkaa näkyä. Ne viuhuvat männikön sisästä hillittömällä nopeudella, kurvaavat niityn yli ja katoavat tienristeykseen. Liekö sattumaa, että lentävät jokseenkin samaa reittiä. Käyn männikön laitaan väijymään, mutta maitikset tuntuvat arvaavan aikeeni. Seuraavat kaksi koikkelehtivat niityn toisessa laidassa hiekkatiellä.
Silloin yksi kiitää melko läheltä ohitseni, ja säntään sen perään. Juoksen keuhkoni puhki. Pari kertaa luulen jo pääseväni huitaisemaan. Viipottaja löytää kuitenkin vielä astetta raskaamman vaihteen. Perunalastupolven poika jää jälkeen. Haukon henkeäni syreenipensaiden juurella kuin kuiville joutunut kuha ja lutkutan repusta kaivamaani vesipulloa huulillani. Eihän niitä voi saada, tuskastun.
Lokakuun päivä on lyhyt. Metsän varjot pitenevät, ja lämpötila laskee auringon mukana. Aikaa ei ole hukattavana. Varttiin ei näy mitään, paitsi nykyajan ”harvinaisuus” nokkosperhonen Nymphalis urticae ja uuden sukupolven keltaniittyperhonen Coenonympha pamphilus. Kello näyttää 13.30. En kuitenkaan usko, että dumin lento olisi vielä loppunut. Koska kehrääjät näyttivät lentävän melko suoraan, päätän seuraavan nähdessäni ottaa reilun ennakon.
Ja sieltähän se tuleekin, kalliokumpareen suunnasta ja sopivasti minua kohti. Jään väijymään. Oranssi poukkoilija lähestyy, suoraan syliin tulee! Tätä et päästä ohi, jupisen itsekseni. Etäisyyttä enää kymmenen metriä… viisi… kolme… Lyön liian aikaisin, ja kehrääjä väistää. Se ponnahtaa ylemmäs, ja huidon kuin viimeistä päivää. Ehdin nähdä maitiaiskehrääjän selvänä siluettina taivasta vasten, mutta auringon kirkkaus estää minua sihtaamasta tarkasti. Aavistan sen kuitenkin vasemmalla yläviistossa, otan raivoisan loikan ja isken.
Kuuluu napsaus, kun haavinrengas osuu kehrääjän ruumiiseen. Silmiini valuu hikeä, kirvelee. Huohotan ja nojaan käsilläni polviini. Todella nihkeä säkä: haavi on tyhjä. Ei mennyt tolpan kautta sisään vaan ohi. Lyöntini oli kuitenkin siksi raju, että maitiaisen täytyi ainakin pökertyä. Jossakin lähellä se on edelleen, täytyy olla. Mutta heinikko on korkeaa ja sitä on joka suunnassa. Ei helppo nakki.
Saaliini toverit lentelevät ilkkuen ohi. Kirmaan niiden perään minkä jaksan, mutta palaan yhä uudelleen kallionalusheinikkoon tonkimaan. Tuloksetta. Kun ei löydy niin ei. Masennuksen usva sumentaa maiseman kuten maitopisara kirkkaan veden.
Taivaalla on huomaamattani tapahtunut, ja paljon. Sankka pilvirintama vyöryy lännestä, sininen pinta-ala kutistuu uhkaavasti. Aurinko katoaa kuin jättimäisen taulusienen pyyhkäisemänä. Väriloistossaan hehkuvat puut huojuvat vihurista. Ensin piiskaa vettä, sitten rakeita. Tämä nyt vielä. Koko luonto on minua vastaan.
Aidanraosta pääsee sisälle hakaan. Siellä on lampaanruokintakatos, jota rakeet rummuttavat. Kömmin katoksen alle suojaan. Autoja ajaa ohi Tutkimusaseman suuntaan. Väkisin mietin touhun mielekkyyttä. Lokakuinen raekuuro – ja täällä kykkii aikuinen mies perhoshaavi kädessään.
Korret heilahtavat katoksen tukipylvään juurella, johon hengitykseni osuu. Pieni karvamato kuikistaa käpristyneiden lehtien välistä ja lyllertää esiin. Vatsakarvoitus on ruosteenruskea. Ketosiilikkään toukka, joka valmistautuu talvehtimaan. Valmistautukoon rauhassa.
Aika kuluu, ja kello on puoli neljä. Juna pysähtyy Lappohjan asemalla kello 16:24. Siihen olisi ehdittävä. Soitan taksin: tulee olemaan vartissa paikalla.
Sade sentään laantuu. Taivas on edelleen pilvessä paitsi pientä, sinistä reservaattia. Sekin supistumaan päin. Aurinko läikähtää pilven läpi muutaman minuutin. Se ei kuitenkaan innosta, sillä maitiaiskehrääjän lentohuippu lienee jo ohi. Juon vesipullon tyhjäksi.
Mutta kas – dumihan tuolla lentää tien toisella puolella! Reilun viidenkymmenen metrin päässä. Sininen taivaanpala ja samalla aurinko katoavat taas, mutta tällä kertaa riemastun siitä. Nythän otuksen voi odottaa laskeutuvan. Se jarruttaakin ja pudottaa korkeutta, kunnes hurraa heinikon pinnassa.
Olen jo sen kohdalla, kun silmäni laajenevat ja veri kohoaa päähäni tyrmistyksestä. Minä olen tässä, mutta henkilökohtainen aseeni on edelleen katoksessa! Suuni taipuu kroketinportiksi. En mitenkään voi kääntyä hakemaan haaviani, muuten perhonen häviäisi heinikkoon kuten se edellinenkin. Tämä nyt vielä.
Riisuttuna miehenä hölkyttelen maitiaiskehrääjän perässä. Se hidastaa vauhtiaan jatkuvasti. Nyt se pörrää enää kävelyvauhtia. Näen selvästi maitiaiskehrääjän kellertävät siipivyöt. Koko ajan olisi tuhannen taalan paikka napata se, saada uusi laji, haavimiehellä nimittäin.
Maitiaiskehrääjä pyörii enää neliömetrin alueella, supistaa kehäänsä yhä ja laskeutuu. Mutta mihin! Männynoksan alla on pälvi, johon rakeet eivät ole osuneet. Aivan maanpinnan tuntumassa roikkuu heinänkorressa vielä isompi kehrääjä, jolla on ohuemmat tuntosarvet. Naaras! Vastakuoriutuneena ja saunapuhtaissa väreissään. Seuraamani koiras lensi kesysti, koska se oli kosiomatkalla!

Sulho tarrautuu jaloillaan naaraan keskiruumiiseen ja taivuttaa itseään niin, että pörröiset takaruumiit yhtyvät. Ja siihen jäävät, kimitän ääneen, hilpeänä kuin heliumia niellyt. Aurinkokin pilkahtaa onnittelemaan hääparia. Kävi sittenkin tuuri, puolin ja toisin.
Olen juuri lähdössä hakemaan reppuni ja haavini, kun varoituskello kilahtaa päässäni. Jätän heinikkoon kehrääjien viereen hattuni ja varmuuden vuoksi takkinikin merkiksi. Pidän katseeni kopulassa tiukasti, ja luulen näkeväni sen 50 metrin päästäkin.
Palattuani takaisin kehrääjien luokse aistin silmäkulmassani liikettä. Aivan ohitseni suhahtaa vielä yksi koiras. Tietysti saman naaraan houkuttamana.

Uusi koiras ei jahkaile vaan syöksyy kopulan kimppuun, pörrää sen ympärillä ja räpistelee sitä vasten. Itkeäkö vai nauraa. Raukka luulee, että sillä tärppää, vaikka tuli liian myöhään. Sorry vaan, kilpakosija ehti ensin. Raakaa on elämä, teilläkin. Kuokkavieras häipyy enkä näe sitä enää. Toivon, että silläkin kävisi flaksi.
Mutta kaksi onnellista ovat edelleen paikallaan. Tai oikeastaan kolme, kun minut luetaan mukaan. Sisälläni aurinko paistaa lämpimämmin kuin äsken taivaalla. Eipähän jää arvaamisen varaan, onko naaras hedelmöitynyt.
On kulunut tuskin viittä minuuttia, kun kopula liikahtaa ja koiras alkaa taas värisyttää siipiään. Ennen kuin ehdin saada haavia hollille, se irrottautuu rouvastaan ja ampaisee spiraalina taivaalle, vaikka sää on täysin pilvessä. Se kiihdyttää turbonopeuteensa ja katoaa metsänreunan taakse. Yllätyn. Olin odottanut parittelun kestävän hyvinkin tunteja.
Ymmärrän, että maitiaiskehrääjä on sopeutunut vuodenaikaansa. Lämpimät hetket eivät kestä kauan, ja koiraan on ehdittävä tehdä tehtävänsä. Toisaalta maitiaiskehrääjä voi lentää näköjään myös pilvisellä kelillä.
Naaras istuu edelleen korrellaan. Painan varmuuden vuoksi sen haavin päälle, että on varmasti kiinni. Ei mitään ylivarovaisuutta, sillä naaraan siivet alkavat täristä hiljaa. Saatan kuulla sen matalan lämmittelyhurinan.
Kaivan repustani munituspurkin ja pudistelen maitiaiskehrääjän sisään. Purkissa on talouspaperia ja oksanpätkiä, joille uskon sen munivan. Kieputan purkin ympäri teippiä varmuuden vuoksi.
Tienristeykseen pysähtyy auto, taksi on paikalla. Avulias kuljettaja nostelee reppuni ja haavini tavaratilaan. Munituspurkin pidän kuitenkin tiukasti sylissäni.

Tuomo A. Komulainen

Lisää perhoskokemuksia kirjassani Konkarin rubiinit.