Uutta julkaistua tietoa helttasienistä – Suomen lajistoon ja nimistöön liittyen

Malikkamaisten sienten porukkaa on pilkottu: tieteelle uutena kuvataan yksi heimo, kaksi sukua ja kaksi lajia https://doi.org/10.1007/s13225-018-0400-1.

Pseudoclitocybaceae fam. nov. (Agaricales, Tricholomatineae), a new arrangement at family, genus and species level – Alvarado, Moreau, Dima, Vizzini, Consiglio, Moreno, Setti, Kekki, Huhtinen, Liimatainen, Niskanen.

Uutena kuvataan heimo Pseudoclitocybaceae, jossa ovat suvut Pseudoclitocybe, Musumecia, Pogonoloma sekä uutena kuvatut Clitopaxillus G. Moreno, Vizzini, Consiglio & P. Alvarado ja Harmajaea Dima, P. Alvarado & Kekki.

Suvun Clitopaxillus tyyppilaji on Clitopaxillus alexandri. Laji jaetaan kahtia, meikäläinen paksujalkamalikka onkin Clitopaxillus fibulatus P.-A. Moreau, Dima, Consiglio & Vizzini, joka kuvataan uutena. Clitopaxillus alexandri -lajia ei ilmoiteta Suomesta. Muita lajeja sukuun ei viedä.

Suvun Harmajaea tyyppilaji on H. harperi (tiheähelttamalikka). Uutena kuvataan H. guldeniae Dima, P.-A. Moreau, P. Alvarado & Kekki. Nimen holotyyppi on Kekin näyte Tervolasta. Sukuun viedään lisäksi Alaskasta kuvattu Clitocybe wellsiae (’wellsii’), nyt nimeltään Harmajaea wellsiae (H.E. Bigelow) P. Alvarado, Kekki & P.-A. Moreau. Tästä lajista on Kekin näyte Kolarista ja tämä keruu on ainoa tieto Euraasian puolelta.

Kommentit:
H. harperin pitäisi olla vähän isompi-itiöinen. H. guldeniaen tyvinukasta pitäisi löytyä niukasti sinkilöitä, jotka H. harperilta puuttuvat kokonaan. En ole yrittänyt vielä saada lajeja näytteistä erilleen, joten en osaa sanoa, kuinka erottaminen skoopin avulla käytännössä onnistuu. Kumpikin laji kasvaa meillä maantieteellisesti ajatellen laajalti. Maastossa lajit saanee erilleen, kunhan kokemusta kertyy. Minkä verran H. wellsiae tulee mukaan hankaloittamaan määrittämistä, jää nähtäväksi.

Tiheähelttamalikkaporukan lajit ovat kalkkipohjaisten havumetsien sieniä. Sienet ja metsien luontoarvot -kirjan kuvaus tiheähelttamalikasta kattaa siis useamman lajin. Kuvittelen toistaiseksi, että kirjan valokuvassa on H. harperi, koska itiöemät ovat pikemminkin harmaa- kuin ruskeahkolakkisia.

4 Likes

Vaikka orakkat eivät ole helttasieniä ovat ne kuitenkin jalallisia, joten laitan tähän jatkeeksi Hydnumista uutta.

Hydnum-sukua on yritetty selvittää kahdessa tänä vuonna ilmestynessä tutkimuksessa. Ensimmäisessä (Niskanen & al.) käydään läpi pääosin eurooppalaisia ja pohjois-amerikkalaisia lajeja. Siinä on käytetty 135:n näytteen ITS-alueet dendrogrammin muodostamiseen. Lopputulokseksi saadaan 48 lajia, joista 22 kuvataan uutena. H. rufescensille ja repandumulle on valittu epityyppi, joten nyt niiden tulkinta on lukkoon lyöty ITS:n avulla ja hyvä niin.

Rajana kahden lajin välillä näyttää olevan että ITS:ssä on vähintään yhden prosentin ero naapurilajiin verrattuna. Joidenkin lajien osalta näyttää olevan melko vähän tutkittija näytteitä; esim. H jussiin osalta on vain kaksi näytettä (jos tulkitsen oikein) - yksi Kiskosta ja yksi Mongoliasta sekä jotakin sinnepäin Sloveniasta. Näin pieni näytemäärä tekee tietenkin että morfologinen vaihteluväli ei voi olla kovin tarksti kuvattu vaan se jää nähtäväksi mihin asettuu. Perusteluksi miksi on kuvattu uusia lajeja pelkän ITS:n ja pienen näytemäärän perusteella annetaan että muuten nykyvauhdilla kestäisi 165 vuotta ja 98 julkaisua ennenkuin koko nyt tunnettu kirjo olisi kuvattuna. Sanoisin, että kustannuksena on että kaikki mitä esitetään ei ole vielä kiveen hakattu vaan asiat saattavat vielä jonkin verran muuttua.

Muutaman Euroopassa käytetyn amerikkalaisen lajin osalta ei ole valittu tyyppiä vaan käytetään vain cf. nimiä, esim. cf. umbilicatum ja cf. albidum kunnes Amerikan lajit selviää.

Koko juttu ei näytä olevan vapaasti saatavana netistä mutta tästä se periaatteessa löytyy niille, jotka pääsevät siihen käsiksi:
https://doi.org/10.1080/00275514.2018.1477004

Toisessa jutussa (Swenie & al.) on nyt selvitetty myös itäisen Pohjois-Amerikan lajeja. Siinä kuvataan kuusi uutta lajia ja kerrotaan että ainut laji, joka löytyy sekä Euroopasta että Pohjois-Amerikasta on H. mulsicolor.

Näin ollen nämä lajit löytyvät Suomesta: jussii, ellipsosporum, melitosarx, subovoideisporum, rufescens, vesterholtii, boreorepandum, mulsicolor ja se tai luultavasti ne nimettömät, joita aiemmin on kutsuttu umbilicatumiksi.

Monet näistä ovat morfologisesti hyvin lähellä toisiaan eikä erottaminen ilman molekyylejä ainakaan toistaiseksi taida olla mahdollista. Ensimmäiseen juttuun on sisällytetty kaava, joka johtaa lajia korkeampiin taksoneihin. Senkin avulla joudutaan usein mittaamaan suuri määrä itiöitä, jotta keskiarvot olisi paikallaan ennenkuin valitaan suuntaa kaavassa. Ei sovi kärsimättömälle.


Unohdin sanoa, että on yritetty tehdä kaikkien eurooppalaisten lajien kaava:
https://forum.pilze-bayern.de/index.php/topic,1638.msg24941.html?PHPSESSID=8fea296346a1195b2323390cfe916c6b#msg24941

1 Like

Keräsin kokoon muutamia vuonna 2019 julkaistuja uusia sienijuttuja (ei vain helttasienistä), joista ei ole täällä tai muutenkaan juuri ollut puhetta. Paljon muutakin olisin voinut listata mutta tällä kertaa tällainen lista. Linkeissä on vain pysyviä doi-osoitteita mutta monet jutut on saatavana muualtakin, jos kiinnostaa kannattaa kokeilla Google scholarilla, resaerchgatellä ja sci-hubilla, jos olisi saatavana niiden kautta.

  1. Notes, outline and divergence times of Basidiomycota. https://doi.org/10.1007/s13225-019-00435-4
    Tämä on jonkinsorttinen yhteenveto siitä miltä Basiomycota nyt näyttää, miten taksonomia menee ja mitä sukuja siinä on, yhteensä 1928 sukua nyt käytössä. Varmaan löytyy paljon uutta, jos ei kovin tiiviisti ole seurannut tutkimuskirjallisuutta viime vuosina. Varoituksen sanaa kuitenkin, että ei tämä ole lopuullinen totuus eikä edes nykyinen totuus - on virheitä ja keskenään ristiriitaisia linjauksia mutta suurin piirtein ok.

  2. A multigene phylogeny toward a new phylogenetic classification of Leotiomycetes. https://doi.org/10.1186/s43008-019-0002-x
    Leotiomyseetit ovat aina olleet suuri sekasotku. Lajeja on paljon, tuntomerkkejä on vähän ja kuivanäytteissä vielä paljon vähemmän. Onneksi tähänkin asiaan alkaa tulla lisää sevyyttä, vaikka vielä ollan kaukana loppullisesta järjestyksestä. Myös toinen juttu samasta aiheesta on julkaistu, mutta kun Hyde kuuluu kirjoittajiin siirrän sen muitta mutkitta automaattisesti alempaan kastiin, lukemisen arvoinen silti: https://doi.org/10.5943/mycosphere/10/1/7

  3. Genera of Inocybaceae: New skin for the old ceremony
    https://doi.org/10.1080/00275514.2019.1668906
    Kauan on puhuttu risakkaiden hajottamisesta useampaan sukuun. Nyt se on sitten tapahtunut. Risakkaiden heimoon kuuluu seitsemän sukua, josta viisi ovat ovat sitä mitä tähän asti on kutsuttu Inocybeksi. Meillä on neljä näistä suvuista: Mallocybe on entinen alasuku Mallocybe, Pseudosperma on rimosa-ryhmän lajea (paitsi maculata-ryhmä), Inospermaan kuuluu maculata-ryhmä ja värjäytyvät ja tuoksuvat (sect. Cervicolores). Suurin osa lajesta jää edelleen Inocybeen, johon nyt (laajassa mielessä) sanotaan kuuluvan 1050 lajia ja lisää tulossa. Muualla näin että Saksassa arvoidaan olevan 450 lajia. Muutenkin on risakkaista julkaistu yhtä sun toista, esim:
    https://doi.org/10.1007/s11557-018-1439-9
    https://doi.org/10.3767/persoonia.2018.41.11

  4. Jonkin aikaa on ollut tiedossa, että Sarcodon- ja Hydnellum-sukujen välinen raja ei kulje ihan siinä missä sitä on pidetty tähän asti. Nyt alkaa olla selvillä, että meillä Sarcodoniin kuuluu vain kolme lajia: imbricatus, squamosus ja leucopus kun loput ovat Hydnellumeita.
    https://doi.org/10.3897/mycokeys.54.35386

  5. Hyytelösienistä on uusia julkaisuja, jossa myös meidän lajisto on mukana:
    https://doi.org/10.1111/njb.02394
    https://doi.org/10.1007/s11557-019-01507-0
    https://doi.org/10.1007/s11557-019-01485-3
    https://doi.org/10.7872/crym/v39.iss3.2018.311

  6. Helvella acetabulum-ryhmän lajit ovat siirtyneet sukuun Dissingia ja vähän muuta lähisuvuista:
    https://doi.org/10.3767/persoonia.2019.42.07

  7. Vanha Helvella corium jaetaan seitsemään lajiin pohjoismaissa, Suomen osalta vielä epäselvä mitä löytyy. https://doi.org/10.3114/fuse.2020.05.11

  8. The quest for a globally comprehensible Russula language. https://doi.org/10.1007/s13225-019-00437-2
    Tässä määritellään standardi siitä, miten haperot on jatkossa kuvattava kattavasti. Kuvataan uutena 26 lajia, joista kaksi Suomesta. Russula fluvialis on foetens-ryhmän laji, hieman hennompi, ravinteisten puronvarsilehtojen laji. Russula laevis on delica-ryhmän hapero, pienempi vain ja ainakaan tuntureilla ei ilmeisesti harvinainen.

  9. Myxojen fylogenia: https://doi.org/10.11646/phytotaxa.399.3.5

  10. Myös muista vähemmän tunnetuista ryhmistä kuin Asco- ja Basidiomycotasta on julkaistu paljon mielenkiintoisia juttuja:
    https://doi.org/10.1007/s13127-018-0384-4
    https://doi.org/10.1111/brv.12550
    https://doi.org/10.1186/s43008-019-0005-7

  11. Faktaa ja numeroita sienikunnasta: State of the World’s Fungi. https://stateoftheworldsfungi.org/

  12. Ja lopuksi 2600 sivua ilmaista ihan hyvää sienikirjaa:
    http://www.juntadeandalucia.es/medioambiente/portal_web/web/servicios/centro_de_documentacion_y_biblioteca/fondo_editorial_digital/documentos_tecnicos/Flora_micologica/fmaunif.pdf

4 Likes

Myös vuonna 2020 julkaistiin uutta tietoa sienistä. Kuitenkin monet jutut uusista lajeista olivat ja ovat sellaisia, että monta kirjoittajaa julkaisee yhteisessä jutussa omasta lajistaan, joka ei mitenkään liittyy muihin samassa jutussa esitettyihin lajeihin: homeista kärpässieniin sikin sokin. Niitä juttuja on vaikea jäsentää ja muistaa, joten sellaiset jäävät nyt pois tästä yhteenvedosta. Muutama pominta:

  1. Psathyrellaceae on ajettu pari kuukautta supertietokoneella ja tuloksena siitä on syntynyt seitsemän uutta sukua Candolleomyces, Britzelmayria, Narcissea, Olotia, Punjabia, Hausknechtia ja Tulosesus kymmenen vanhan suvun lisäksi.
    https://doi.org/10.1007/s11557-020-01606-3

  2. Peziza-suvusta on jo parikkymmentä vuotta DNA:han perustuen tiedetty, että se ei ole yhtenäinen. Suku on kuitenkin vaikea ja on paljon vanhoja nimiä, joista modernia tietoa ei ole. Viime kesänä ponkaistiin pitkälle eteepäin tässä aiheessa, vaikka paljon on vielä tekemistä. Nyt Pezizan sijasta on ainakin 12 sukua ja paljon lisää vielä odotettavissa. Pezizaan s.str. jää vielä esim. vesiculosa, varia ja echinospora. Muutama esimerkki mihin sukuun joitakin tunnetumpia lajeja ovat siirtyneet: Geoscypha violacea/tenacella/moseri, Legaliana badia/limnaea, Paragalactinia succosa, Phylloscypha phyllogena (syn. Peziza kallioi) ja Galactinia saniosa.
    https://doi.org/10.25664/art-0305

  3. Agarcalesin sukupuu selkeytyy askel askeleelta vähän joka vuosi. Tässä juttu, jossa Biannulariaceae ja Callistosporiaceae rajataan.
    https://doi.org/10.1007/s13225-020-00441-x

  4. Seitikkien Telamoniat on nyt suurelta osin tyypitetty ja sekvensoitu. Tämän jutun liite ykkösessä on paljon Telamonioiden tyyppien tuorevalokuvia. Suunnilleen samannäköisiä kaikki, minun mielestä…
    https://doi.org/10.1007/s13225-020-00459-1

  5. Toinen juttu pienistä Telamonioista pajujen kanssa Suomessa. Niitä näyttää riittävän.
    https://doi.org/10.29204/ka.2020.489

  6. Muutama uusi Elaphomyces phjoismaista ja meidän kaikkien lajien kaava:
    https://doi.org/doi.org/10.3114/fuse.2020.05.14

  7. Itämeren sienistä:
    https://doi.org/10.1080/21501203.2020.1729886

  8. Sienimaailma muuttu niin nopeasti, että on hyvä että välilla julkaistan yhteeneto nykytilanteesta. Muuten kukaan ei pysy kärryllä, jos tekee jotain muutakin. Tässä muutama esimerkki viime vuodesta:
    Sordariomycetes: https://doi.org/10.5943/mycosphere/11/1/7
    Dothideomycetes: https://doi.org/10.5943/mycosphere/11/1/13
    Helttasienet: https://doi.org/10.1002/tax.12240 ja http://agaric.us/

  9. Dacrymycetes on muutosten kynnyksellä. Tässä ensimmäinen juttu ja siihen on luvassa jatkoa tänä vuonna:
    https://doi.org/10.3767/persoonia.2020.44.07

  10. Typhulamaiset sienet uuteen järjestykseen:
    https://doi.org/10.1016/j.simyco.2020.05.003.

  11. Orbiliat vihdoinkin kansien väliin. Baralin projekti, joka paisui maailmanmonografiaksi. 1752 sivua.
    Centre de recherche scientifique » Monograph of Orbiliomycetes published

5 Likes

Vuonna 2021 ilmestyi normaaliin tapaan uutta tietoa sienikunnasta. Tässä muutama poiminta mielenkiintoisista jutuista.

  1. Neljä uutta Hydnellum-lajia Ruotsista ja miksei meiltäkin.

https://doi.org/10.3114/fuse.2021.07.12

  1. Noordeloosin kaksi uutta Entoloma-raamattua odotellessa on julkaistu useita juttuja, jossa uusia lajeja lähialueilta.

https://doi.org/10.3767/persoonia.2021.46.11

https://doi.org/10.3767/persoonia.2021.47.06

  1. Hygrophorus-tutkimukset etenevät ja muutama laji on päässyt päivänvaloon yhdessä sektiossa.

https://doi.org/10.3767/persoonia.2021.46.10

  1. Russula albonigra on hajotettu kappaleiksi. Pääjutun kaavassa oli tapahtunut editointivirheitä. Toisen linkin takana on korjattu kaava.
  1. Inocybeen on viime vuosina tipahtanut kauheita määriä uusia lajeja. Bandinin uutta raamattua odotellessa voi katsoa esim. näitä:

https://doi.org/10.51436/funiber/02.001

  1. Dacrymycetesissa siivous jatkuu. Muutama vanha Dacrymyces-laji siirtyy Cerinomyces-sukuun ja uusia Cerinomyces-lajeja on kuvattu myös meiltä.

https://doi.org/10.1016/j.simyco.2021.100117

  1. Nykyään kuuluu sukuun Trechispora myös haarakkaan muotoisia sieniä - ei meillä mutta maailmalla. Hyvä esimerkki siitä miten vähän ulkoinen hahmo loppujen lopuksi merkitsee.
  1. Monta vuotta on kiistelty siitä miten Polyporus-suvun lajit jaetaan uusiin sukuihin. Heikoilla perusteilla lajit on heitetty milloin mihinkin. Mutta nyt on ilmestynyt hyvännäköinen juttu, joka varmaan alkaa olla aika lähellä totuutta. Näitä nimiä uskaltaa jo käyttää.

https://doi.org/10.5943/mycosphere/13/1/1

  1. Muutama vuosi sitten rajattiin Marasmiellus uudestaan. Viime vuonna vaihdettin Marasmiellus Collybiopsikseen. Tässä molemmat jutut:

https://doi.org/10.5248/136.263

  1. Muutama uusi Sistotremastrum-tyylinen laji myös meiltä.
  1. Vanha suku Trichophaea on epäyhtenäinen ja sen jakaminen on alkanut vaikka vielä riittää tekmistä.
  1. Sveitsissä on ilmestynyt kotelosienistä kirja, joka jatkaa siitä mihin Breitenbach-Kränzlin I loppui. Jos joltakulta puuttu Baralin korjaukset BK I:een voi pyytää minulta.
  1. Ja lopuksi esimerkki kaikesta siitä hölynpölystä, joka julkaistaan päältä päin uskottavan näköisissä lehdyköissä. Ei kannata uskoa kaikkea mitä netistä löytyy.

Kuluva vuosi jatkuu samalla tavalla. Cortinariukset tullaan hajottamaan moneen sukuun. Jos olen tulkinnut ennusmerkit oikein tulee esim. C. multiformis siirtymään sukuun Thaxterogaster.

5 Likes

Kiitokset listasta!

Seitikeistä: tässä on mielenkiintoisen pienen harjoitustehtävän paikka: kaivaa ensin tiedon siitä, mikä on Thaxterogasterin tyyppilaji, selvittää, onko ko. laji modernisti tyypiltelty ja löytyykö sekvenssiä, blastaa sekvenssin geenipankkia vastaan ja katsoo, minkä sortin seitikkejä listalle ilmaantuu.

Jos tehtävässä ei pääse eteenpäin, apua voi näemmä etsiä täältä (mikäli artikkeliin käsiksi pääsee): https://doi.org/10.1080/00275514.2021.1894535.

Thaxterogaster (Thaxterin vatsa) on perinteisesti ollut kupusienimäisiä sieniä, jotka ovat menettäneet ballistosporian. Sehän on aika helppo juttu, että helttasieni vetäytyy kasaan kupusieneksi - se on yhdestä ainoasta lokuksesta kiinni ja siitä on lukuisia esimerkkejä maailmalla. Muualla on paljon näitä secotioideja ym. lajeja, mutta meillä palearktikumissa niitä on jostain syystä paljon vähemmän kuin muualla. Thaxterogasterin ainut isäntäpuusuku (tai ainakin heimo) on etelänpyökki Nothofagus, joka kasvaa eteläisimmässä Etelä-Amerikassa, Australiassa ja Uudessa Seelannisa ja siellä päin myös vähän pohjoisempana. Viljellän myös ainakin Fäärsaarilla mutten nyt jaksa muista mikä siihen liittyvä sieni oli seurannut mukaan sinne asti, ehkä joku Cyttaria.

Jos oletetaan että Cortinarius fuegianus (=Thaxtetogaster magellanicus) tyyppisekvenssi MN855076 (epäilyttävän lyhyt), on Thaxterogasterin tyyppi, sitten syntyy sellainen ITS-puu kuin alla sen jälkeen kun olin päättänyt, että C. orellanus ei enää kuulu Thaxterogasteriin.

Tämä on nyt quick-and-dirty versio mutta luulisin, että Thaxterogaster on meilläpäin aika pieni suku. En jaksanut kauheasti metsästää tyyppisekvenssejä ja muita liittyviä lajeja vaan valitsin etelä-amerikkalaisista lajeista sellaisia sekvenssejä, jossa jutun kirjoittajia on mainittu ja europpalaisista lajeista pääosin sellaisia joista löytyy Liimataisen tai Niskasen nimi metatiedoissa. Minun puussani Thaxtetogasterilla ei ole lainkaan tukea mutta jutussa on hyvä tuki siinä mihin laitoin suvun rajan. Facit ilmestynee lähikuukausina.

Tässä voi vierailla Thaxterogastereiden kotiseuduilla:

Varmaan syntyy lisää samantapaisia tilanteita nimien kanssa myös jatkossa, kun päästään eteenpäin eurosentrisestä maailmankuvasta. Tämä oli oikein sopiva harjoitus perjantaiviskin äärellä.

Seitikit ovat nyt kymmenesä suvussa. Paljon nimikombinaatioita on vielä tekemättä, joten en osaa oikein arvioida kuinka hyvin puuni osui oikeaan, mutta on se ainakin sinnepäin.

Harvinaisen perusteellinen työ!

1 Like